Häämuistoja

Anton&Laura2016 -292Kuulin pari päivää sitten, että viime kesäkuussa jyllännyt valtava myrsky vei mennessään Strandkombuis-rantaravintolan, jossa juhlimme häitämme puolitoista vuotta sitten. Se on erittäin harmillista, koska omistajat antoivat meille lahjaksi mahdollisuuden syödä siellä ilmaiseksi koko loppuelämämme ajan. Ja emme ehtineet käydä ravintolassa kertaakaan!Anton&Laura2016 -201.jpgAnton&Laura2016 -253.jpgYzerfonteinin pikkukaupunki sijaitsee noin 90 kilometrin päässä Kapkaupungista pohjoiseen. Meillä oli ihanat kolme päivää kestävät juhlat ja vieraita saapui Suomestakin lähes 40. Yzerfontein on usein tuulinen kesällä, mutta loppukesästä maaliskuussa tuuli heikkenee. Lähes 26 kilometriä pitkällä rannalla riittää aaltoja surffaukseen ja merenelävien kirjo on valtava.  Siellä on hyvä pysähtyä esimerkiksi lounaalle matkalla West Coast National Parkiin ja uskomattoman hienolle Langebaanin laguunille.Anton&Laura2016-396 - Copy.jpgEn tiedä, rakennetaanko ravintolaa uudestaan, koska se sijaitsee luonnonsuojelualueella. Teltan takaosa on kiinteä rakennus, johon varmastikin tarvitaan rakennuslupa. Toisaalta juhlapaikka tuo tuloja ravintolan työntekijöille ja majoituspaikkojen omistajille eli ehkä uusi ravintola on jo suunnitelmissa. Tälle kesälle varatut häät ovat kuitenkin peruttu. Käy todella sääliksi hääpareja, koska parempaa rantajuhlapaikkaa on täältä vaikea löytää.Anton&Laura2016-450 - Copy.jpgUpeita hääpaikkoja täällä on kuitenkin vaikka kuinka paljon. Itse päädyimme rannalle, koska rakastamme rantaelämää ja Anton ei näe viinitiloissa mitään glamouria. Suurin osa sadoista viinitiloista tarjoaa  hääpaketteja ja Kapkaupungista on tullut todella suosittu destination wedding-kohde. Häät irtoavat huomattavasti halvemmalla kuin esimerkiksi Suomessa ja sadunomaisia maisemia riittää joka makuun. Tottakai tänne lentäminen on suuri kustannus, kun nykyään lentoja on vaikea löytää alle 1000:lla eurolla. Randi toisaalta taas syöksyy taas siihen malliin, että tulevaisuudessa euro-, punta- ja dollarialueilta tänne tulevilla on kissan päivät. Anton&Laura2016-473 - Copy.jpgAnton&Laura2016-534 - Copy.jpgMitä opin tästä? Ei kannata jättää asioita myöhemmäksi, koska siihen ei välttämättä ole silloin joskus myöhemmin mahdollisuutta. Oli sitten kyseessä ilmainen lounas tai vaikka rakastavat ja kannustavat sanat lähimmäisille.

Anton&Laura2016-579.jpg

Ihanaa epävarmuutta

IMG_5967 (2).JPGSuomessa on ihana käydä ja huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän paluu Suomeen houkuttaa. Samalla ajatus siitä kauhistuttaa. Tässäkö tämä seikkailu nyt oli?Isänisäni oli merimies, joka työskenteli valtamerialusten viestittäjänä seitsemän vuoden ajan kunnes hän palasi Suomeen ja ryhtyi lennonjohtajaksi. Hän matkusti maailman ympäri Japanista Argentiinaan ja Yhdysvalloista Intiaan ja hän myös todennäköisesti purjehti Kapin niemimaan ympäri. Isäni mainitsi tämän hääpuheessaan, kun menimme naimisiin varpaat hiekassa Yzerfonteinissa Atlantin rannalla maaliskuussa 2016.
IMG_5956 (3).JPG
Luen tällä hetkellä toimittaja ja kirjailija Helena Renger-Liikasen kirjaa Maman Finlandaise. Hän kirjoittaa Chez Helena-blogia elämästään Ranskan Rivieralla. Samaistumiskohtia on helppo löytää, koska olen myös naimisissa ei-suomalaisen kanssa ja asunut Meksikossa, Sambiassa, Sveitsissä, Nepalissa ja tietysti Etelä-Afrikassa. Helenan lause ”Olen aina rakastanut elämän epävarmoja välitiloja” kuvaa hyvin sitä, minkälaisesta elämästä itse pidän. Parhaat muistot ovat niiltä ajoilta, kun edessä tai takana oli suurempi muutos eikä tulevaisuudesta tiennyt miten se oli muodostumassa. Seikkailu alkaa silloin, kun kaikki ei ihan mene suunnitelmien mukaan.
IMG_5962 (3).JPGMonet suomalaiset kysyvät, että olenko nyt sitten jäämässä Etelä-Afrikkaan. En ikinä tiedä mitä vastata. Olen oppinut olemaan ilman suunnitelmia. Yritän keskittyä nykyhetkeen ja lähitulevaisuuteen eli seuraavaan pariin kuukauteen. Työ Nepalissa ja huhtikuun 2015 maanjäristys opettivat minulle kiitollisuutta ja armoa itseäni kohtaan. Olen myös ymmärtänyt, että minun ja mieheni ei tarvitse ”asettua aloillemme”. Me voimme asua Kapkaupungissa pari vuotta, sitten muuttaa vaikka Suomeen tai vaikka opiskella portugalia ja hakea töihin Mosambikiin. Olemme myös miettineet asuntovaunulla Etelä-Amerikan halki ajamista. Hienointa nykymaailmassa on se, että kaikki ovet ovat auki jos vain tekee töitä unelmansa eteen ja uskaltaa hypätä. Siinä mielessä uskon, että kehossani virtaa isänisäni veri.

 

 

 

 

 

 

Miten päädyin Etelä-Afrikkaan?

IMG_5563[1]Minusta on aina ollut ihana kuunnella ihmisten elämäntarinoita. Miten me onnenkantamoisten, tragedioiden, sattumien ja pienien ja suurempien päätösten kautta päädymme rakentamaan omat polkumme. Miten jätämme jälkemme paikkoihin ja muihin ihmisiin. Kuinka tasapainoilemme järjen ja tunteiden välillä, kun teemme päätöksiä.

IMG_5559[1]Joskus 2000-luvun alkupuolella olimme perhelomalla Espanjassa vanhempieni, isoveljeni ja pikkusiskoni kanssa. Olin lukiolainen ja vuotta aiemmin palannut Meksikosta, jossa vietin vuoden vaihto-oppilaana. Silloin etsin kovasti itseäni ja kaipasin Meksikoon.

Vuokrakämpässä luin Kuki Gallmanin kirjan Unelma Afrikasta, joka teki valtavan vaikutuksen. Kirja kertoo italialaisen Kukin elämästä Keniassa maatilalla, jonka hän muutti villieläintilaksi, ja lopulta yksityiseksi suojelualueeksi komean seikkailijamiehensä Paulon kanssa. Kirjasta on myös tehty saman niminen elokuva, joka Kukin mukaan ei vastaa hänen tarinaansa. Kirja on traaginen, mutta aika kliseinen ja naiivi kertomus Keniasta valkoisen naisen näkökulmasta.

IMG_5553[1]Lukion lopussa kuitenkin ajattelin, että haluan meribiologiksi. Syynä oli komea argentiinalainen mies, johon tutustuin Meksikossa. Olin lähdössä Cadizin yliopistoon Etelä-Espanjaan sitä opiskelemaan. Onneksi en lähtenyt. Lopulta kaupan kassalla, Meksikossa ja Thaimaassa vietetyn välivuoden jälkeen päädyin hakemaan opiskelemaan maantiedettä Helsingin Yliopistoon. Onneksi hain ja pääsin sisälle.

Ensimmäisenä vuotena yliopistolla aloin opiskelemaan swahilia sivuaineena. Afrikka kutsui! Olin lähdössä reppureissulle yksin Itä-Afrikkaan. Minulle tuli kuitenkin pupu pöksyyn ja lähdin kiertämään Kaakkois-Aasiaa. Tärkein reissulta käteen jäänyt asia oli innostus vaeltamista kohtaan koluttuani Laosin ja Vietnamin vuoristoja ja viidakoita.

IMG_5561[1]Opiskelin pitkän ranskan koulussa ja halusin parantaa kielitaitoani. Syksyllä 2007 oli mahdollisuus hakea vaihto-opiskelijaksi Madagaskarille. Olin hakemassa Antananarivon yliopistoon, mutta jonkun syyn takia epäilin tätä päätöstä. Samaan aikaan yliopistolla oli mahdollisuus hakea Stellenboschin yliopistoon Etelä-Afrikkaan. Mitä tiesin Etelä-Afrikasta? Nelson Mandelan ja apartheidin. Eli en yhtään mitään.

Ajattelin, että ehkä minun tulisikin parantaa englanninkielen taitoani. Hain paikkaa ja sain sen. Entinen vaihto-opiskelija kertoi hurjia tarinoita, mutta kannusti lähtemään avoimin mielin. Niin tein.

Heinäkuussa 2008 saavuin yöllä Kapkaupungin kansainväliselle lentokentälle ja mietin, että minkälaista soppaa olen taas keittämässä. En tiennyt, että tämä maa muuttaisi koko elämäni ja tapaisin oman Pauloni.